Entä jos sinä päätyisit lastensuojelun asiakkaaksi?

Kolumnin kirjoittaja on viestinnän ammattilainen ja erityislapsen tavallinen äiti, joka päätyi yhtäkkiä katsomaan lastensuojelua asiakkaan näkökulmasta. Hän kokee, että perheiden näkökulma on unohdettu, vaikka se olisi tärkeä osa isoa yhteiskunnallista lastensuojelukeskustelua.

Mahdoton ajatus? Niin se oli meillekin.

Olemme tavallinen suomalainen perhe. Hoidamme lapsemme, työmme, laskumme, kotimme, kiinteistöveromme, D-vitamiinit, neuvolat, kurakintaat ja luomukaurapuurot.

Meillä on turva, rajat ja rakkaus. Meillä on myös erityislapsi.

Kompuroimme vuosia. Otimme lopulta itse yhteyttä lastensuojeluun. Avohuollon kolmen kuukauden sijoitusta edelsi vuosien avohoitosuhde yliopistolliseen sairaalaan ja terapia, pitkä sairaalahoitojakso ja kuormittuneisuutta sekä lohdutonta keinottomuutta, kun tilanne kotona ei tasaantunut kaikista oma-aloitteisista ja yhdessä hoitotahon kanssa mietityistä tukimuodoista huolimatta.

Päätös oli kipeä ja sitä edelsi käsittämätön huoli lapsen hyvinvoinnista. Lopulta muuta keinoa ei enää ollut. Tavoitteena oli, että lapsi palaa mahdollisimman pian kotiin.

Miltä suomalainen 2020-luvun lastensuojelu näyttää meistä asiakkaista?

Kokemuksemme on vasta alussa, mutta jo nyt tiedämme, että siinä on monenlaisia vaikeita tunteita: paljon halvaannuttavaa pelkoa ja outoja ulottuvuuksia.

Järjestelmän puolelta siinä näyttäisi olevan vaihtelevia motiiveja, kauneimmillaan aitoa ihmisläheisyyttä ja pyyteettömyyttä, rumimmillaan vallan- ja rahanhimoa piilotettuina epäitsekkyyteen.

On ollut valtavan outo kokemus muuttua yhtäkkiä normaalista oikeustoimikelpoisesta ihmisestä osaksi järjestelmää, jossa valta on lähtökohtaisesti toisella ja jossa asiakkaisiin suhtaudutaan lähtökohtaisesti holhottavina.

Emme puhu yksittäisestä sosiaalityöntekijästä vaan järjestelmästä. Juhlapuheissa tämä ei toki näy, mutta arkipäivässä se – ikävä kyllä – näkyy. Se näkyy toimintatavoissa.

Meillä ei yhtäkkiä ole valtaa siihen, miten järjestämme arkemme, sillä meidän oletetaan olevan jatkuvasti auki kaikelle.

Sanotaan, että lastensuojelulla on välineitä, joilla perhettämme autetaan siten, että tuesta olisi apua, mutta tosiasiassa meillä ei ole oikeutta sanoa, mitä haluamme ja mitä emme. Koska jos se, mitä tarvitsisimme, ei mahdu protokollaan, sitä ei ole olemassa. Protokolla vaatii tietyt vaiheet.

Olemme toistaiseksi avanneet kotimme kaikenlaiselle ulkopuoliselle arviolle, mihin on palanut valtavasti voimavaroja.

Tiedämme, että lastensuojelun työntekijät ovat lohduttoman ylikuormitettuja. Mekin olemme huomanneet sen, mutta onneksi meille vaikuttaisi käyneen onni, sillä saimme yhteistyökykyiset ihmiset. Pelottaa, miten kauan tällainen onni jatkuu.

Koska katsomme maailmaa ratkaisulähtöisesti, olemme jo nyt huomanneet lastensuojelun ja sen sidosryhmien toiminnassa todella paljon parannettavaa. Järjestelmä saattaa toimia joillekin perheille, mutta meidän tapauksessamme se ei tarjoa apua, jota tarvitsisimme. Eikä järjestelmä toisaalta näytä taipuvan siihen, että saisimme pyytämäämme tukea, sellaista, josta koemme olevan aidosti hyötyä.

Toivomme, että pääsemme järjestelmästä ulos mahdollisimman pian, koska lastensuojelussa vaikuttaa olevan niin paljon ennakoimatonta ja tiedostamattomasta kumpuavaa. Se on järjestelmä- ja vikakeskeistä, eikä tue voimavarojen vahvistumista. Päinvastoin.

Toivomme, että näkökulma yhteiskunnassamme siirtyisi laajemminkin vahvuus- ja voimavarakeskeiseksi.

Teksti on julkaistu alun perin Lapsen Maailman numerossa 2/2020.