Kun suunta on hakusessa – kuulumisia Venäjältä

Työskentely itärajan toisella puolella herättää aina paljon monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Kun lähden Venäjälle, valmistaudun yleensä pitämään lastensuojeluun liittyvän puheenvuoron. Samalla pääsen päivittämän tietojani Venäjän tilanteesta.

Matkat eivät ole koskaan sujuneet ilman yllätyksiä ja aikatauluissa pysyminen tuntuu olevan lähes mahdotonta. Puheenvuoroni alkaessa ohjelman aikataulussa ollaan usein jo tunti jäljessä. Siitä huolimatta saan aina pitää koko puheenvuoroni loppuun saakka.

Esitykseni jälkeen seuraa yleensä vyöry kysymyksiä, joihin ei kuitenkaan näyttäisi enää olevan aikaa vastata. Tyypillisesti asia ratkeaa sillä, että tapahtuman järjestäjä ilmoittaa ohjelmaan varatusta ”piilotunnista” ja pääsen sittenkin keskustelemaan osallistujien kanssa. Venäläisten aito kiinnostus ja avoimuus yllättävät minut positiivisesti kerta toisensa jälkeen.

Presidentin linjapuhe

Suomessa tiedetään yllättävän vähän siitä, mitä venäläisessä sosiaalipolitiikassa tapahtuu. Tällä hetkellä keskustelun ytimessä on ennaltaehkäisevät palvelut ja varhainen tuki – korostihan presidentti Putinkin viimeisimmässä linjapuheessaan perheiden hyvinvoinnin edistämistä. Ja kun presidentti tuo asian esille, alkaa yleensä tapahtua…

Presidentin puheenvuorosta kuitenkin puuttui edelleen visio maan sosiaalipoliittisesta suunnasta ja kokonaisvaltaisesta sosiaali- ja terveysjärjestelmän kehittämisestä. Kun haastan venäläisiä kollegoitani pohtimaan asiaa, huomaan, että monet peruskysymykset ovat vielä epäselviä: Pitääkö yhteiskunnan tukea tasavertaisesti kaikkia vai ainoastaan tiettyjä ryhmiä? Kuuluuko köyhyyden torjuminen valtiolle vai ainoastaan yksilölle itselleen?

Myös lastensuojelun käsite on edelleen hakusessa. Kyselinkin kerran, millainen on tällä hetkellä venäläinen lastensuojelujärjestelmä ja mihin suuntaan sitä ollaan kehittämässä. Sain hyvin monenlaisia vastauksia. Jotkut olivat sitä mieltä, että Venäjällä otetaan mallia Pohjoismaista ja kehitetään hyvinvointivaltiota. Toiset taas korostivat, että valtiolla ei ole minkäänlaisia oikeuksia puuttua perheen elämään. Valtakunnallisella tasolla tutkittua tietoa siitä, mitä lapsiperheille ylipäänsä kuuluu, on hyvin vähän.

Neuvostoliitossa sosiaalityö oli olematonta

Lastensuojeluun liittyvä keskustelu sai ajattelemaan maan historiaa ja sitä, mitä on tapahtunut vaikkapa sadan viime vuoden aikana. Monarkkinen Venäjä oli monissa asioissa jopa edelläkävijä, mutta vallankumouksen seurauksena tapahtui ideologinen ja rakenteellinen täyskäännös. Neuvostoliitossa lapset piti kasvattaa kommunistisen ideologian mukaisesti eikä esimerkiksi sosiaalityölle ollut tarvetta, koska sosiaaliset ongelmat olivat piilossa. Tieto lastenkodeissa asuvien lasten isoista määristä julkistettiin juuri ennen Neuvostoliiton loppua.

Tähän ajanjaksoon mahtuvat myös maailmansodat ja niiden aiheuttamat tuhot, joita kylmä sota seurasi aikanaan. Vuonna 1991 Neuvostoliitto hajosi ja kommunistisesta maasta tuli talousliberaali valtio.

Nämä tapahtumat ovat jättäneet isoja ja ikäviä jälkiä, jotka ovat edelleen nähtävissä kansan keskuudessa. Jotkut romantisoivat vanhoja hyviä aikoja ja toiset pelkäävät kommunismin paluuta niin paljon, etteivät kykene ajatteleman objektiivisesti. Yhdistäväksi tekijäksi nousee epäluottamus virkamieskoneistoa kohtaan.

National Research University Higher School of Economicsin ja Vneshekonombankin tuoreen selvityksen mukaan vain kolme prosenttia Venäjän kansalaisista omistaa lähes kaiken pääoman maassa. Heikommassa asemassa olevia ihmisiä yritetään toki auttaa, mutta alueelliset erot sekä köyhyys ja eriarvoisuus ovat jokapäiväisiä ongelmia.

Kaikki pyrkivät tekemään parhaansa

Vaikka 2000-luvulta lähtien lasten ja perheiden hyvinvointiin liittyviin kysymyksiin on kiinnitetty valtion tasolla enemmän huomiota, yhtenäinen tavoite edelleen puuttuu. Kun selkeää konsensusta ei ole edes lapsikäsityksestä, lopputulema on, että kaikki pyrkivät tekemään jotain. Vaikka lapsen oikeuksien sopimuksessa lapsi nähdään itsenäisenä, aktiivisena toimijana, Venäjällä kiistellään edelleen siitä, kumpi on tärkeämpi: vanhempien vai lasten oikeudet. Lapsen oikeudet nähdään jopa uhkaksi perinteisille perhearvoille. Ilahdun silti aina ammattilaisten sinnikkyydestä ja vahvasta uskosta siihen, että jonain päivänä pyörät lähtevät pyörimään Venäjällä oikeaan suuntaan.

Itse olin 10-vuotias, kun Neuvostoliitto hajosi. Vanhempani olivat silloin Moskovassa valkoisen talon eli Venäjän korkeimman neuvoston rakennuksen edessä barrikadeilla tukemassa järjestelmän muutosta. Isovanhempani taasen tukivat vanhaa järjestelmää.

Kysyin jonkin aikaa sitten vanhemmiltani, olisivatko he edelleen toimineet samoin. He kuvasivat näkemystään seuraavalla vitsillä. Maitotilan kesätyötekijää pyydettiin ottamaan kantaa ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin tv-haastattelussa. Koska hänellä ei ollut niistä kovinkaan paljon tietoa, hän kyseli esimieheltään, miten pitäisi toimia. Pomo vastasi, ettei tiedä, mutta suihkussa kannattaa käydä. Tämä kuvaa sitä, miten isoja muutoksia on lähdetty tekemään hyvin ohuella tietopohjalla.

Tiedolla johtamiselle ja tiedon merkitykselle ei vieläkään anneta riittävästi painoarvoa. Vaikka tiedon määrä ja saatavuus ovat lisääntyneet, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että tiedon laatu olisi parantunut – usein jopa päinvastoin. Päätökset tehdään edelleen hyvin pienissä piireissä ilman riittävää tietoa asiasta.

Harmillista on, että eniten näistä hyvin rankoista muutosvaiheista ovat kärsineet yhteiskunnassa lapset, lapsiperheet ja eläkeläiset.