Ovatko lapset kansalaisia? 

Yli kuukausi koronaepidemiasta aiheutuneiden poikkeusolojen alkamisen jälkeen valtioneuvosto järjesti tiedotustilaisuuden, jossa huomioitiin lapset kuulijoina ja kansalaisina. Kaikkia tämä ei kuitenkaan miellyttänyt. Eikö lapsia nähdä kansalaisina, vai mistä kenkä puristaa? 

Lapsille tiedottaminen heitä koskevista asioista on valtion velvollisuus ja lapsella on oikeus saada tietoa ikätasoonsa sopivalla tavalla. Siksi aloin jo hieman hermostua, kun poikkeustoimien alettua näytti ensin siltä, ettei valtioneuvosto juuri huomioi lapsia tiedottamisen kohderyhmänä. Media tarttui asiaan ketterämmin ja esimerkiksi Helsingin Sanomien Lasten uutiset on syystä kerännyt kiitosta.  

Myös valtiolla on kuitenkin velvollisuus huomioida lapset. Vaikka lapset eivät vielä esimerkiksi äänestä, he ovat yhtä kaikki kansalaisia. Lapsille tiedottaminen on sitäkin tärkeämpää, kun tunnistetaan, miten voimakkaasti rajoitustoimenpiteet juuri lapsiin ja nuoriin vaikuttavat: opetus järjestetään etänä, kavereita ei voi tavalliseen tapaan nähdä, isovanhemman syliin ei pääse.  

Lapsetkin miettivät, mikä on näinä aikoina sallittua, kuinka huolissaan pitää olla – ja koska palataan normaaliin. Näihin kysymyksiin me aikuisetkin odotamme hallituksen tiedotustilaisuuksista vastauksia sen lisäksi, että samalla arvioimme hallituksen onnistumista tehtävänsä hoitamisessa.   

On tärkeää, että valtio huomioi lapset kansalaisina. Se kertoo lapsille, että he ovat tärkeä ja arvostettu osa yhteiskuntaa. Tiedotustilaisuuden jälkeen luin liikuttuneena somesta vanhempien kommentteja, joissa he kertoivat lastensa kasvaneen monta senttiä pituutta, kun ministerit vuorollaan kiittivät lapsia sinnikkyydestä poikkeusolojen aikana. Ylen lähetyksessä nuoret toimittajat kiittivät jälkeen päin ministereitä selkeydestä ja suoraan puhumisesta.  

Kritiikkiäkin esitettiin – mistä kritiikki kumpuaa?

Vaikka itse kritisoin hallitusta etupäässä viiveestä lasten huomioimisessa, tiedotustilaisuus herätti toisenlaistakin kritiikkiä. Tämä arvostelu tuntui pitkälti tiivistyvän huoleen siitä, että lapsia välineellistetään poliitikkojen tarpeisiin. Ehkä ajateltiin, että tässä lapset jotenkin epäsopivasti sekoitetaan politiikkaan, tai että poliitikot keräävät irtopisteitä poseeraamalla sympaattisten lasten kanssa.  

Tällaiset huolet eivät lähtökohtaisesti ole turhia – joskus lasten osallistuminen on aikuislähtöistä, välineellistä, näennäistä, päälle liimattua tai muutoin huonosti suunniteltua ja järjestettyä. Tällöin ongelma on kuitenkin toteutus, ei lasten osallistuminen tai vuoropuhelu poliitikkojen kanssa.  

Uskon huolien kumpuavan ainakin osin siitä, että eri ihmiset ovat kasvaneet ja eläneet hyvin erilaisissa (keskustelu)ympäristöissä. Jos itsellä ei ole kokemusta lasten mielekkäästä osallistumisesta ja vaikuttamisesta, sitä voi olla hankala kuvitella. Päinvastaisen kuvitteleminen voi olla helpompaa.  

Lapsella on kuitenkin yhtä kaikki paitsi oikeus saada tietoa, myös oikeus osallistua itseään koskevien asioiden käsittelyyn ja tulla niissä kuulluksi – ikätasonsa mukaan. Ja Suomesta löytyy valtavasti osaamista siinä, kuinka lasten ja nuorten osallistumista tuetaan lapsilähtöisesti, mielekkäästi ja eettisesti kestävällä tavalla.  

Välineellistettiinkö lapsia?

En tiedä, kuinka moni tilaisuuden järjestämistä kritisoineista katsoi infon ja mitä he sen jälkeen ajattelivat. Minusta ministerit onnistuvat kuitenkin pääosin hyvin. Alun puheenvuoroja olisin ehkä tiivistänyt ja jättänyt enemmän tilaa lasten itse muotoilemille kysymyksille. Jatkossa on myös syytä huomioida eri lapsiryhmät paremmin – esimerkiksi eri puolilla Suomea asuvat ja eri vähemmistöihin kuuluvat lapset. Näin myös aikuisten ymmärrys lasten moninaisuudesta ja moninaisista näkökulmista kasvaa.  

Mietin myös kritiikkiä lasten kanssa poseeraamisesta. Tietysti mitä tahansa toimintaa, jota joku arvostaa, voi kritisoida irtopisteiden kalastelusta. Yhtä kaikki, hallitus ei voi sivuuttaa lapsia tiedottamisen kohderyhmänä. Vallitsevissa oloissa he eivät mitenkään voi järjestää kasvokkaisia tapaamisia lasten kanssa esimerkiksi kouluissa. Siksi tiedotusvälineitä tarvitaan lasten tavoittamiseksi, ihan samalla tavalla kuin aikuistenkin tavoittamiseksi.  

Oman kokemukseni mukaan poseeraushuoli on myös usein turha – lapsilta ja nuorilta saattaa tulla kysymyksiä, jotka saavat poliitikot kiemurtelemaan. Lapset eivät ole helppo yleisö, sillä heitä ei voi huijata kapulakielellä näyttämättä itse typerältä. 

Lasten kysymyksiin vastaamista on vaikea nähdä myöskään epäeettisenä lapsiin vaikuttamisena, josta jokunen keskustelija oli huolissaan. Itse ajattelen, että tiedotusvälineiden käyttäminen palvelee tässäkin mielessä lapsen oikeuksien toteutumista – tietäväthän ministerit, että heidän esiintymistään arvioidaan myös tästä näkökulmasta. On myös hyvä tunnistaa, että kuten aikuisilla, lapsillakin on omat näkemyksensä, eivätkä he ole yhtenäinen ryhmä mielipiteineen.  

Pitkään on ajateltu, että lasten osallistuminen on Suomessa hyvällä tolalla, onhan sen eteen tehty työtä vuosikymmeniä ja kansainvälisissä vertailuissa lainsäädäntömme kerää tältä osin paljon aiheellista kiitosta. Keskustelua lapsista kansalaisina kuitenkin selvästi tarvitaan. Sillä kansalaisia, ja sellaisina tärkeitä, lapset ovat. Eivät vasta äänestysiässä, vaan nyt.