Suomi, maailman onnellisin maa?
Suomi on maailman onnellisin maa, ainakin viime viikolla ilmestyneen YK:n World Happiness -raportin mukaan.
Raportissa oli ensimmäistä kertaa otettu tarkasteluun myös maahanmuuttajat. Hämmentävän erilaisen kuvan taas antaa EU:n perusoikeusviraston joulukuussa julkistettu syrjintätutkimus. Sen mukaan Suomi on yksi syrjivimpiä EU-maita, ja täällä esiintyi myös paljon vihapuhetta ja häirintää.
Maahanmuutto on noussut viime vuosina voimakkaasti keskusteluun, ja samalla etnisyyteen tai kieleen perustuva syrjintä. Joskin myös ns. vanhat vähemmistöt kokevat edelleen syrjintää. Yhdenvertaisuusvaltuutetun (silloisen Vähemmistövaltuutetun) vuoden 2014 selvityksen mukaan romaneilla oli enemmän syrjintäkokemuksia kuin somalialaistaustaisilla ja venäjänkielisillä.
Lasten maailma vaikuttaa olevan väkivaltaisempi kuin aikuisten. Lapsiuhritutkimus, kouluterveyskyselyt ja Nuorisobarometrit piirtävät kuvaa koulussa ja vapaa-ajalla tapahtuvasta kiusaamisesta ja häirinnästä, jopa suoranaisesta väkivallasta. Johonkin vähemmistöön kuuluminen nostaa selvästi lasten ja nuorten riskiä joutua vähintään kiusatuksi ja häirityksi. Nuorisobarometri 2014 keskittyi yhdenvertaisuuteen ja syrjintään. Syrjinnän kokemukset paljastuivat niin yleisiksi, että syrjintää voi pitää nuorten arkea leimaavana piirteenä.
Lapsiuhritutkimusta analysoineet tutkijat totesivat artikkelissaan vuoden 2008 aineiston perusteella, että maahanmuuttajataustaiset lapset ja nuoret joutuvat muita useammin rikoksen uhriksi, ja heihin kohdistuvat väkivalta on vakavampaa. Tekijä on tällöin useammin myös tuntematon kuin valtaväestön lasten kohdalla. Kirjoittajat päättelivät tästä, että väkivallan taustalla voi olla rasistinen motiivi, ainakin osalla tapauksista. Pahoinpitelyn uhreista kolmannes myös raportoi rasistiseen motiiviin viittaavista havainnoistaan.
Koulu yleinen syrjintäkokemusten paikka
Anne-Mari Souto toi väitöskirjassaan näkyväksi arkipäivän rasismia koulussa. Hänen aineistonsa tulokset eivät olleet rohkaisevia: koulu tunnistaa huonosti nuorten ryhmäsuhteita ja keskinäisiä jännitteitä. Vaikuttaa siltä, että rasismin neutralointi on koulun epävirallinen käytäntö. Rasismia ei tunnisteta, eikä siitä puhuta, vaan kysymykset rasismista ja sen seurauksista ikään kuin häivytetään näennäisesti neutraalin kulttuurieropuheen alle. Suomalais- ja maahanmuuttajanuorten klikkiytymistä omiin ryhmiinsä selitetään kulttuurieroilla. Tämä vahvistaa maahanmuuttajanuorten kokemusta ulkopuolisuudesta.
Souto kokosi aineistonsa joensuulaisessa koulussa. Olisi kiinnostavaa vertailla tilannetta vastaavanlaiseen aineistoon Helsingissä. Asuinalueilla eriydytään vastaavasti omiksi ryhmikseen. Kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat eivät tee yhdessä asioita. Parhaimmassa tapauksessa ehkä tervehditään pihalla, mutta ei kyläillä toinen toistensa luona.
Kantasuomalaisena, mihinkään etniseen vähemmistöön kuulumattomana en pääse koskaan kokemaan, miltä rasismi tuntuu. Voin eläytyä kuvauksiin kokemuksista, mutta pääsen niitä pakoon heti kun haluan. Menen tolaltani jo ”normaalista” töykeästä käytöksestä, kun joku tönii ruuhkassa pyytämättä anteeksi. Miltä tuntuisi, jos ei olisi yhtäkään päivää, etten olisi tietoinen rasismista ja saisi osakseni huutelua tai vähintään epäluuloisia katseita ja epäystävällisiä eleitä?
Tuntuuko koti ja kotipiha turvalliselta?
Minulla oli takavuosina tilaisuus haastatella somaliäitejä. Heidän kokemuksensa arkipäivän rasismista jäivät mieleen. Naapureiden häirintä vaikutti olevan tavallista. Äidit raportoivat huutelusta ja suoranaisesta väkivallasta. Postiluukusta työnnettiin roskia. Lapsiperheen normaaleista äänistä valitettiin jatkuvasti ja töykeästi. Eräässä taloyhtiössä elettiin kuin apartheidin aikaan konsanaan: somaliperheitä kiellettiin käyttämästä asukkaiden yhteistä kerhohuonetta. Joillakin oli vuosien kokemus jatkuvasta häirinnästä, ja he olisivat halunneet muuttaa toiselle asuinalueelle.
Oli järkyttävää huomata, että osa äideistä oli tottunut rasistisiin uhkailuihin ja piti sitä ikävänä mutta välttämättömänä osana elämää Suomessa, jonka kanssa vain piti oppia elämään. Eräs äiti sanoi, ettei hänellä ollut ongelmia, hän oli tottunut väistämään. Mutta kerran hississä kuulemma humalainen suomalaisnainen haastoi riitaa ja lopulta alkoi potkia vastikään keisarinleikkauksen kokenutta äitiä. Äiti ei ilmoittanut poliisille vaan juoksi karkuun. Kuulemma tuo nainen käyttäytyy edelleen joskus uhkaavasti, mutta vain humalassa.
Moni haastatelluista oli tullut miettineeksi, miten rasismi mahtaa vaikuttaa lapsiin. He epäröivät päästää pieniä lapsia pihalle leikkimään. Eräs kahden pienen lapsen äiti sanoi pelkäävänsä, että lapset joutuvat kohtaamaan syrjintää ja rasismia. Äiti uskoo, että he tulevat syyttämään siitä vanhempiaan, jotka ovat perustaneet perheen tällaiseen maahan. Toinen sanoi, ettei usko toisen sukupolven lapsilla olevan aikanaan helpompaa syrjinnän suhteen.
Kansallinen seuranta on kehittynyt mutta toimintaa odotetaan
Syrjinnän ja viharikosten seurantaa on kehitetty, mutta pelkkä seuranta ja sen raportointi eivät riitä. Valtiovallan taholta onkin kiinnitetty huomiota siihen, että hyviä väestösuhteita pitää tukea monella tasolla, varhaiskasvatuksesta alkaen. Asennetyön tai konfliktinratkaisumenetelmien ohella olennaista on vuorovaikutuksen ja eri väestöryhmien osallisuuden tukeminen.
Toimenpiteet täytyy viedä paikallistasolle. Järjestöjen rooli on olennainen ihmisten kokoamisessa yhteisen toiminnan äärelle. Kaikki tämä työ tarvitsee kuitenkin tukea ylimmältä poliittiselta johdolta. Niin kauan kuin vihapuhe on lähes salonkikelpoista, vie tämä pohjaa kaikelta työltä. Olennaisen tärkeää on, että puolueet ja päättäjät sanoutuvat riittävän selvästi irti rasismista, vihapuheesta ja muukalaisvihasta.
Lähteitä:
EU-MIDIS II. Second European Union Minorities and Discrimination Survey. European Union Agency for Funda-mental Rights 2017: https://fra.europa.eu/en/publication/2017/eumidis-ii-main-results
Erilaisena arjessa – selvitys romanien syrjintäkokemuksista. Vähemmistövaltuutettu, Helsinki 2014. https://www.syrjinta.fi/documents/10181/10850/52878_romaniselvitys_verkkoon+%281%29.pdf/584516fc-d3a7-4f88-8ecc-c8b2271ebf41
Kääriäinen, Juha; Ellonen, Noora; Peutere, Laura ja Sariola, Heikki (2010). Lapset ja nuoret väkivallan uhreina: maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten vertailua. Yhteiskuntapolitiikka 75 (2010):2, 159-174. https://julkari.fi/bitstream/handle/10024/100362/kaariainen.pdf?sequence=1
Souto, Anne-Mari (2011). Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten suhteista. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 110. Helsinki 2011.
Kommentit (1)