Tuhat ja yksi työntekijää

Pikkujuttuja-sarjassa nostetaan esiin vanhempien kokemusta lastensuojelussa. Kirjoitukset kuvaavat tunnelmia, hetkiä ja yksityiskohtia helposti lähestyttävällä tavalla. Tässä kirjoituksessa Vilhelmina pohtii, miltä tuntuu, kun aina täytyy kohdata uusi lastensuojelun työntekijä.

Juuri kun on tultu tutuiksi ja löydetty yhteinen sävel, vaihtuu työntekijä.

Lastensuojelussa, kuten elämässä yleensäkin, on tärkeää kenen kanssa ja miten kommunikoi. Toisten kanssa homma sujuu jouhevasti ja heti, toisten kanssa yhteyden löytäminen ottaa aikansa. Joskus yhteistä kieltä ei tunnu löytyvän millään.

Asian tekee vielä haastavammaksi alituinen, tai siltä tuntuva, työntekijöiden vaihtuminen. Juuri kun on tultu tutuiksi ja löydetty yhteinen sävel, vaihtuu työntekijä. Oman perheeni asioissa lakkasin laskemasta tapaamieni uusien ihmisten määrää, kun olin päässyt reilusti yli sataan. Mitä tämä sitten haittaa vai haittaako mitään? Sieltä vain kirjauksista luetaan perhe- ja henkilöhistoria ja asiakas pöydän toisella puolella kertoo sujuvasti haasteet ja ongelmat, niihin löydetyt avut ja sen mitä vielä voisi vähän kehittää.

Yhdessä mennään eteenpäin. Vai mennäänkö sittenkään? Jos asiakkaalla on takanaan jo useiden vuosien asiakkuus ja työntekijä on hänelle viideskymmenes, sadas tai kahdessadas, voi penkillä istua aika nuupahtanut ihminen. Asiakas, jonka pitäisi jälleen kerran repäistä takkinsa levälleen ja kertoa oman perheen kaikki ongelmat ja haasteet, miettiä jälleen yhden ihmisen, jonka uudelleen tapaamisesta ei ole mitään takeita, kanssa sitä, miten nyt edettäisiin.

Jossain vaiheessa, ainakin itselleni, iskee uupumus.

Ei enää kerta kaikkiaan jaksa puhua omista asioistaan, edes silloin, kun pitäisi. Tai rallattaa monissa tapaamisissa hioutuneen kertomuksen siitä, millainen meidän perheemme on. Unohtaa tärkeitä asioita, koska ei enää muista, että vaikka ne on moneen kertaan kerrattu, tämä ihminen ei niitä ole vielä kuullut.

Työntekijän edessä ei siis välttämättä istu tiiviisti vaikeneva simpukka, joka ei halua asioistaan puhua mitään, vaan vanhempi, jolle sinä olet kahdessadas uusi kontakti, ja joka ei vain kerta kaikkiaan enää jaksa.

Oikean simpukkaveitsen ja lähestymistavan löytämällä, luvassa voi kuitenkin olla hyvän yhteistyön helmi.

Kirjoittaja:

Vilhelmina

Sarjan kirjoittajat pitävät huolta siitä, että vanhempien kokemusääni ei jää kuulematta SOILA-koordinaatiohankkeen (thl.fi) toiminnassa. Löydät myös aikaisemmat sarjan blogit Lastensuojelun Keskusliiton SOILAn sivuilla.

Sosiaaliset innovaatiot lastensuojelussa eli SOILA-koordinaatiohanke on Euroopan sosiaalirahaston pluskauden osarahoittama.