Näytelmä, joka muuttaa maailmaa

Ensimmäistä kertaa koskaan kansallisteatterin päälavalla kerrotaan somalitytön tarina ja pääosia esittävät afrikkalaistaustaiset näyttelijät. Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on saanut mediassa ylistäviä arvioita. Mutta voiko yksi näytelmä muuttaa maailmaa?

”Eikö se ole vähän naiivi ajatus?”

Eikö se ole vähän naiivi ajatus, että tämän näytelmän seurauksena rasistit alkaisivat ajatella toisin? Suunnilleen tällainen yleisökysymys esitettiin Kansallisteatterin Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmän tekijätapaamisessa (kansallisteatteri.fi). Niin, onko se? Ja voiko teatteri, tai taide yleensä, muuttaa maailmaa?

Ehkei vahvan rasistisen ideologian omaava ihminen alun perinkään valitse katsoa juuri tätä näytelmää. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö teatterin keinoin voitaisi muuttaa asioita.

Ujuni Ahmed, jonka tarinan näytelmä kertoo, vastasi kuvailemalla saamaansa palautetta. Ahmed kertoi maahanmuuttajatyttöjen muun muassa sanoneen, että he ovat kokeneet näytelmän voimaannuttavaksi. Monen mielestä jo pelkästään se, että pääosassa (ja kansallisteatterin ulkoseinällä olevassa valtavassa lakanassa!) on kaksi tummaihoista tyttöä, saa tuntemaan itsensä nähdyksi. Näytelmä tekeekin historiaa pelkällä olemassaolollaan: ensimmäistä kertaa koskaan kansallisteatterin päälavan saa somalitytön tarina.

Mihin valokeila osuu?

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin kertoo ohitetuksi tulemisen kokemuksesta. Siitä, kun opettaja ei kysy viikonloppukuulumisia tai kun ohikulkijat eivät puutu aikuisen lapseen kohdistamaan väkivaltaan. Siitä, kun oman ryhmän ihmisoikeudet eivät koskaan tunnu mahtuvan yhteiskunnallisen keskustelun agendalle.

Ujuni Ahmed on puhunut kunniaan liittyvästä väkivallasta ja silpomisesta (voima.fi) jo pitkään. Hän on useasti esittänyt toiveen siitä, että ihmisoikeuksien puolustajat puhuisivat näistä teemoista äänekkäämmin – ettei maahanmuuttajayhteisöjä ja tyttöjen oikeuksia koskevaa keskustelua jätettäisi vain maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvien aiheeksi.

Toive on oikeutettu. Väkivalta on ihmisoikeuskysymys ja lapsilla on oikeus aivan erityiseen suojeluun. YK:n lapsen oikeuksien komitea on Suomelle 2.6. antamissaan suosituksissa (um.fi) kehottanut tehostamaan toimenpiteitä, joilla pyritään ehkäisemään naisten sukuelinten silpomista, muun muassa myöntämällä riittävästi resursseja tiedotuskampanjoihin, uhrien tukemiseen ja asianomaisten ammattiryhmien kouluttamiseen, jotta he osaavat tunnistaa mahdolliset uhrit.

Lisäksi on tärkeää, että jokainen lapsi tuntee oikeutensa ja että jokaisella lapsella on ympärillään sellaisia aikuisia, joihin kokee voivansa luottaa. Tarvitaan myös auttavia puhelimia ja chatteja, joista apua saa myös anonyymisti.

Blogi jatkuu kuvan jälkeen.

Kuva: Tuukka Ervasti, Kansallisteatteri.

Maailma muuttuu, kun sitä muutetaan

Ahmed on kertonut tarinansa, koska hän haluaa suojella tyttöjä kunniaan liittyvältä väkivallalta ja sukuelinten silpomiselta. Eikä teatteri ole yhteiskunnallisen muutoksen näkökulmasta merkityksetön tapa – kuten keskustelutilaisuudessakin muistettiin, laki miehen omistusoikeudesta vaimon omaisuuteen ja työansioihin kumottiin vuonna 1889 – neljä vuotta Minna Canthin Työmiehen vaimo -näytelmän jälkeen.

Silpomisen kieltävää erillislakia ajava kansalaisaloite eteni jo viime hallituskaudella eduskuntaan, muttei laiksi asti. Useat ihmisoikeusjärjestöt ottivat tuolloin kantaa erillislain puolesta. Nykyinen hallitus on ohjelmassaan luvannut kriminalisoida silpomisen, kuten myös alaikäisen tytön viemisen ulkomaille silpomista varten. Ja ainakin vielä ensi kevääseen asti kansallisteatterin ulkoseinä muistuttaa asiasta joka päivä.

Teatteri jättää onnistuessaan katsojaan tunnejäljen, joka voi muuttaa sekä ajattelua että toimintaa. Toisin kuin usein ajatellaan, ihmiset eivät muuta toimintaansa vain siksi, että saavat uutta tietoa, vaan usein tarvitaan myös tunnekokemus. Sellaisen Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin tarjoaa.

Ja voi tosiaan olla, ettei tämä näytelmä muuta rasistisen ideologian omaavien ihmisten ajattelutapaa. Mutta valokeila onkin syytä kohdistaa laajempaan joukkoon – ja ennen kaikkea tyttöihin.

Hyvää tyttöjen päivää.

Ira Custódio

ps. Jos sinulla ei ole mahdollisuutta nähdä näytelmää Kansallisteatterissa, tarinaan voi tutustua myös lukemalla Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannimisen kirjan, johon näytelmä perustuu.

Kuvat: Tuukka Ervasti, Kansallisteatteri.

Katso Kansallisteatterin Kahvila Willensaunassa 23.9. järjestetyn tekijätapaamisen tallenne (kansallisteatteri.fi).

Lue myös Lapsen Maailma -lehden artikkeli Kulttuuriperinteet eivät oikeuta väkivaltaa (Lapsen Maailma 11/2018, lapsenmaailma.fi.)