Venäläinen lapsuus Suomessa

Mediassa puhutaan parhaillaan paljon kaksoiskansalaisista. Arvioidaan heidän lojaalisuuttaan tai luotettavuuttaan, kategorisoidaan uhkaksi Suomen turvallisuudelle.

Minäkin olen kaksoiskansalainen. Tulin perheeni kanssa Suomeen vuonna 1987, kun olin neljävuotias. Isä sai työkomennuksen ensin kolmeksi vuodeksi, sitten vielä kolmeksi vuodeksi lisää. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vanhempani päättivät jäädä Suomeen pysyvästi. Minut siirrettiin venäläisestä koulusta kävelymatkan päässä olevalle ruotsinkieliselle ala-asteelle. Ja niin vuonna 1992 minusta tuli ruotsinkielisen koulun ensimmäinen venäjänkielinen opiskelija.

Koululla ei ollut mitään hajua siitä, mitä minun kanssani pitäisi tehdä. Seuraavan vuoden aikana koin mittavia haasteita. En ymmärtänyt, mitä tunneilla tapahtui, enkä myöskään sitä, miksi vain muutama lapsi koko koulussa halusi olla kanssani tekemisissä. Jäin yksin, eristyksiin, vain opettajan vahva tuki auttoi jaksamaan. Se oli silti lapselle aika rankka kokemus. Myöhemmin sain kuulla, että iso osa luokan vanhemmista vastusti opiskeluani koulussa, sillä he kokivat läsnäoloni alentavan opetuksen laatua. Aikuisten asenteet välittyivät lasten toimintaan.

Moni asia on muuttunut vuodesta 1992 ja uskallan väittää, että suomalaisissa kouluissa tiedetään jo paljon enemmän maahanmuutosta ja integraatiosta. Mutta tiedän myös omasta työstäni, että venäläistaustaiset nuoret kokevat jatkuvasti haasteita yhteiskuntaan sopeutumisessa. Sopeutumisprosessin onnistumista edesauttaa positiivinen viestintä yhteiskunnan taholta.

Päätös Venäjän passin säilyttämisessä oli itselleni aina itsestäänselvyys ja olen kiitollinen, että olen saanut niin tehdä. Nyt vallitsevassa keskusteluilmapiirissä jään silti miettimään kategorisoitumista ja sitä, mihin oikeasti kuulun.

Onnistuminen kotouttamisessa on kiinni kokonaisuuden hahmottamisesta, eikä sormella osoittelu auta hoklofj.

Olen venäläinen, joka asuu Suomessa, puhuu venäjää ja ruotsia, on naimisissa suomalaisen miehen kanssa, on akateemisesti koulutettu ja työskentelee lastensuojelunjärjestössä. Näistä asioista identiteettini pala palaselta muodostuu. Ennen kaikkea olen minä. Silti edustan nyt ryhmää, joka on määritelty uhkaksi Suomen turvallisuudelle. Moni rinnastaa Venäjän passini suoraan siihen, että hyväksyn sokeasti kaikki Venäjän poliittiset toimet. Mutta olisiko sittenkin niin, että oman kulttuurisen identiteettini ylläpitäminen on eri asia kuin fanatismi tai sokea patriotismi?

Omilla lapsillani on hyvin positiivinen kuva Venäjästä. He eivät koe koulussaan syrjintää, kuten minä aikoinani. Silti pelkään, että maahanmuuttovastaisuuden ja kategorisoinnin kasvaessa he joutuvat kokemaan syrjintää ja kohtamaan seuraamuksia asioista, joihin he eivät itse pysty vaikuttamaan. Onko heillä oikeus olla ihan vain oma itsensä, vai edustavatko he jotain ryhmää vain siksi, että heidän äitinsä on venäläinen? Julkinen keskustelu painottuu puolustusvoimiin, mutta koen, että se on heittänyt epäilyksen varjon kaksoiskansalaisten tilanteeseen laajemminkin.

Venäläiset maahanmuuttajien määrä on Suomessa systemaattisesti kasvanut. Suomessa asui vuoden 2015 lopulla 72 436 venäjää äidinkielenään puhuvaa henkilöä, heistä viidesosa on alle 20-vuotiaita. 20 000:lla on kaksoiskansalaisuus. Tämä asettaa uusia haasteita koko yhteiskunnalle. Onnistuminen kotouttamisessa on kiinni kokonaisuuden hahmottamisesta, eikä sormella osoittelu auta.

Itselleni kaksoiskansallisuus on tarjonnut valtavasti mahdollisuuksia. Ymmärrän sekä Suomen että Venäjän mentaliteettia. Venäjä on ja tulee aina olemaan aina Suomen naapuri, hyvässä ja pahassa. Sen sijaan, että kaksoiskansalaiset nähdään uhkana, tulisi hyödyntää sitä monikulttuurista osaamista ja potentiaalia, jota heiltä löytyy. Parempaa ymmärrystä ja enemmän dialogia. Vähemmän ennakkoluuloja ja vihaa. Etenkin yhteiskunnan taholta.