– En tule syömään! Ruoka on pahaa kuitenkin. Sä olet typerä kakkapää! hän kiljuu ja ryntää lastenhuoneeseen oven kiinni paiskaten.
Seison ymmälläni eteisessä jalkoihini viskattu hansikas kädessäni. Mikä sille nyt taas tuli? Mihin hyväntuulinen ja aina niin iloinen lapseni on kadonnut? Eikö tahtoiän pitänyt olla jo kaukana takana päin? Lapsihan menee jo ensi syksynä kouluun!
Odotin esikouluvuodelta tasaisempaa eloa, oppimisen iloa ja yhdessä puuhastelua, mutta lapsi tulistuu vähän väliä mitä mitättömimmiltä tuntuvista asioista, kiukuttelee ja kiljuu.
Lasten aggressiokasvatukseen erikoistuneella Väestöliiton lastenpsykiatri Raisa Cacciatorella riittää ymmärrystä lapseni käytökselle.
Eskariuhma on 5–6-vuotiaan itsenäistymisvaihe
Lapsi elää 5–6-vuotiaan itsenäistymisvaihetta, johon viitataan puhekielessä joskus sanalla eskariuhma. Se on kehitysvaihe, jolloin tunnekuohut voivat ottaa lapsen valtaansa. Kaikille lapsille ei näin käy, mutta erityisesti temperamentiltaan tulisempien esikoululaisten tunteet voivat kuohua kovastikin. Vastaavia vaiheita ovat 2–3-vuotiaan tahtoikä ja 12–15-vuotiaan murrosikä.
– Uhma on aika kielteinen sana. Siitä tulee mielleyhtymä, että lapsi olisi paha tai huono vanhempia uhmatessaan. Puhuisin mieluummin vaikkapa eskaristressistä, Cacciatore toteaa.
Esikouluikäinen on yhtä aikaa sekä iso että pieni. Hän alkaa irtautua vanhemmistaan ja kiinnostua ympäröivästä maailmasta uudella tavalla. Kaverisuhteiden merkitys kasvaa, ja vanhempien täydellisyys ja kaikkivoipaisuus alkavat karista. Samaan aikaan lapsi kuitenkin tarvitsee vielä kovasti vanhempiensa tukea, apua ja läsnäoloa. Tämä ristiriitaisuus voi kuohuttaa lapsen tunteita.
– Esikouluikäisen elämässä on myös paljon muutoksia, uusia haasteita ja vaatimuksia. Kouluun meno ja siitä puhuminen voivat pelottaa. Lisäksi älyllinen kehitys on tässä iässä nopeaa, ja kiinnostus oppimiseen alkaa lisääntyä. Lapsi haluaisi jo osata monta asiaa, mutta hermoja ja kärsivällisyyttä ei välttämättä vielä ole. Kaikki tämä saa aikaan voimakkaita tunteita.
Voimakkaat tunteet jylläävät meilläkin lähes päivittäin. Esikoululainen on itkuherkkä, mutta kysyessäni, mikä häntä harmittaa, saan vastaukseksi kiukkuisen huudon:
– Ei mikään!
Esikoululaisen stressioireilu voi heijastua perheeseen
Sisarukset saavat lapsen pahantuulisuudesta osansa, ja etenkin pikkuveljen kanssa eskarilainen riitelee yhtenään.
Cacciatoren mukaan lapseni käytös kuulostaa tyypilliseltä esikoululaisen stressioireilulta. Esikoulussa ehkä kovastikin tsemppaava lapsi purkaa stressinsä turvallisessa ympäristössä kotona oman vanhemman kanssa. Tähän voi liittyä juuri ärtyisyyttä ja itkuherkkyyttä mutta myös unihäiriöitä, syömisongelmia ja pelkoja. Tavallista on sisarusten ja vanhempien tahallinen ärsyttäminen ja kiellettyjen asioiden tekeminen aina uudelleen.
– Perinteisesti on ajateltu, että lapsi on näin toimiessaan paha, ja häntä pitää rankaista. Nykytutkimuksen mukaan lapsi on hyvä, muttei osaa tavoitella sitä hyvää, mitä tarvitsee ja ansaitsee. Aikuisen tehtävä olisi etsiä hyvä tarve kaiken kiukun, rajojen testaamisen ja ärsyttämisen takaa. Pieni lapsi ei voi osata pukea sitä itse vielä sanoiksi. Hän tarvitsee aikuisen pohtimaan kanssaan syitä käytöksensä takana. Lapsi voi esimerkiksi kaivata huomiota, hoivaa ja tsemppiä, tai ehkä esikoulussa on sattunut jotain ikävää, mikä painaa lasta, Cacciatore sanoo.
Vanhempi voi auttaa tunnekuohuissa
Tänään lapsen kiukku ryöpsähtää heti, kun haen häntä esikoulusta. Hän ei halua laittaa ulkohousuja jalkaan, vaikka ulkona on kylmä. Autossa hän ei halua istua keskipaikalla – eikä ainakaan pikkuveljen vieressä. Kotiin päästyämme eteinen täyttyy kitinästä ja kiljumisesta, ja sivusilmällä näen, miten hän estää pikkuveljeään kävelemästä olohuoneeseen. Tekisi mieli karjaista, että hän on liian iso noin typerään käytökseen, mutta yritän pysyä rauhallisena ja muistaa, että toiminnalle on jokin syy. Kun tilanne rauhoittuu, syykin selviää: tavaaminen ei ollut sujunut eskarissa.
– Tällaisessa tilanteessa aikuinen voisi toimia ikään kuin urheiluselostajana ja selittää lapselle, että nyt minä näen, että sinä haet rajaa ja ärsytät koko ajan. Sinulla täytyy olla jokin kunnon kiukku: onkohan sinulla nyt paha mieli jostain? Sisarusta et saa kiusata, mutta voit rypistää tämän lehden. Mietitään yhdessä mikä sinua harmittaa. Rajanveto ei saisi koskaan olla umpikuja, vaan lapselle tulisi antaa tunnekuohussaan vaihtoehtoinen tapa toimia: veljeä ei saa töniä, mutta sen sijaan voit hyppiä tasajalkaa ja karjua tyynyyn. Lapsi ei voi vain kääntää tunnettaan pois, vaan tarvitsee sallitun tavan purkaa sitä, Cacciatore neuvoo.
Aikuisena minun pitäisi hyväksyä lapsen tunteet. Hän saa olla vihainen, stressaantunut ja itkuinen, mutta minun ei tarvitse mennä mukaan hänen tunnetilaansa. Teoriatasolla ymmärrän tämän, mutta käytännön toteutus välillä takkuaa. Joskus kiukku nousee minussakin, ja ärähdän.
– Lapsi ei osaa vielä keksiä rakentavia keinoja purkaa kiukkuaan, ja jos aikuinen alkaa karjua samalla tavalla, ei lapsi opi siitä mitään. Kaikki me teemme kuitenkin virheitä, ja silloin pyydetään anteeksi ja todetaan, että on tässä vielä näköjään tunteiden hallinnassa itselläkin oppitunteja jäljellä. Ei pidä jäädä vellomaan syyllisyydessä ja huonommuudentunteissa, sillä maan matosena mateleva vanhempi ei ole hyvän itsetunnon omaavan ihmisen malli lapselle.
Vanhempi, pysy tyynenä!
Miten voin rauhoittaa itseni ja pysyä hyväksyvänä ja lempeänä kasvattajana silloin, kun lapsi taantuu ja kiljuu?
Cacciatoren mukaan on hyvä muistaa, että tunteet tarttuvat, ja suojata omaa tyyneyttään. Tällöin aikuisen rauhallisuus puolestaan tarttuu lapseen. Tyyneyttään voi suojata esimerkiksi kiinnittämällä huomionsa ikkunasta avautuvaan maisemaan kiukusta kihisevän lapsen sijaan ja miettimällä, mitä mukavaa voisi tehdä seuraavaksi: juodako kupin kahvia tai uppoutuako lempikirjaan? Yksi keino on myös miettiä aktiivisesti lapsen vahvuuksia jo ennen kuin tämän kiukku puhkeaa.
– Olisi tärkeää, että aikuinen voisi nähdä lapsensa onnistujana silloinkin, kun tämä on tunnekaappauksen vallassa ja täysin pulassa. Millainen lapsi on parhaimmillaan? Onko hän ehkä rohkea seikkailija tai maailman sydämellisin ystävä? Kun kiukku ottaa lapsesta vallan, kuvittele tälle t-paita, jossa lukee lasta parhaiten määrittävä positiivinen kuvaus. Silloin jaksat kiukunkin keskellä ohjata lastasi kuin lempeää ystävää tai rohkeaa seikkailijaa, arvostavasti ja kunnioittavasti. Kannustava kasvatus vahvistaa lapsen itsetuntoa eikä murenna sitä, Cacciatore sanoo.
Ajatus koulun alkamisesta kauhistuttaa hurjimpien kiukkupäivien jälkeen. Onko tunnekuohusta toiseen seilaava lapseni muka pian jo valmis kouluun? Meneillään olevan kehitysvaiheen kuohunta ei Cacciatoren mukaan tarkoita, etteikö kouluun meno voisi sujua kivuttomastikin.
– On yksilöllistä, miten koulun alku sujuu, ja se riippuu monesta asiasta. Mutta kun hän saa nyt aikaa, huomiota ja työkaluja suuttumuksen hallintaan, hän voi pärjätä todella hyvinkin. Kun lapsen tunnetiloista jaksaa keskustella tämän kanssa, lapsi voi huomata, että puhuminenhan auttaa ja aikuinen oikeasti tajuaa, miltä lapsesta tuntuu. Tunnollinen ja kunnollinen lapsi voi stressata hirveästi pienistä asioista, mutta kun hän saa siihen tukea, hän tajuaa, että pärjää, kun vanhemmat ovat hänen puolellaan.
Kommentit (0)