Punkalaitumen esimerkillinen kotouttamismalli

Myanmarilainen Kyi Kyi Kying synnytti neljä lasta pakolaisleireillä. Nyt hän asuu perheensä kanssa omassa talossa Punkalaitumella, jonka kotouttamisohjelmasta muu Eurooppa ottaa mallia.

Tämä teksti on julkaistu alunperin Lapsen Maailmassa 3/2017. Tutustu kyseisen numeron sisältöön ja tilaa lehti täältä. Teksti: Mari Valkonen, kuva: Laura Vesa.

Myanmarilainen Kyi Kyi Kying ampuu niittipyssyllä vielä pahvin reunan suojaksi ja vetää sitten valmiin hauta-arkun kannen päälle suuren muovipussin. Lopuksi hän työntää valkoiseksi verhoillun arkun kannen liukuhihnalle. Ilmassa tuoksuu puupöly, ja ympärillä napsahtelevat työkavereiden niittipyssyt.

Kyi Kyi Kying on työskennellyt Punkalaitumen suurimman työnantajan, SHT-Tukun leivissä viime vuosina useaan otteeseen: ensin siivoamassa ja nyt verhoomossa. SHT-Tukku on Suomen suurin arkkuvalmistaja.

Yhdeksän vuotta sitten Kyi Kyi Kying asui miehensä ja neljän lapsen kanssa pakolaisleirillä Thaimaan ja Myanmarin rajalla. Perheen kotina toimi bambumaja, jonka katto oli kyhätty muovipusseista. Leirillä he olivat asuneet 11 vuotta.

Vuoden 2008 alussa perhe sai tiedon, että Suomi ottaa heidät vastaan. Maaliskuussa he saapuivat Helsinki-Vantaan lentokentälle. Lapsista nuorin, parivuotias Eh Tea Lea, maistoi heti uuteen kotimaahansa päästyään lunta.

Lentokentältä matka jatkui Punkalaitumelle, 3 000 asukkaan kuntaan Pirkanmaan, Satakunnan ja Varsinais-Suomen rajalle. Punkalaidun oli edellisvuonna päättänyt alkaa ottaa kiintiöpakolaisia. Kyi Kyi Kyingin ja hänen miehensä Taw Nyingin perhe oli tulijoista ensimmäinen.

Nyt Punkalaitumella asuu noin 80 kiintiöpakolaista ja parikymmentä työperäisen oleskeluluvan tai turvapaikan saanutta. Kunnan kotouttamismallia esitellään malliesimerkkinä ympäri Suomea ja Eurooppaa.

Kyi Kyi Kying nostaa työpisteelleen verhoamattoman mäntypuisen arkun. Se painaa päälle kymmenen kiloa, mutta nousee kevyen näköisesti.

– Tammisten arkkujen nostamiseen tarvitaan kyllä kaksi, hän sanoo.

Äiti ja tytär opiskelivat ammatin

– Me olemme saaneet uuden elämän, Taw Nying toistaa keskustelun aikana useasti.

Kyi Kyi Kyingin aviomies istuu takakenossa kotouttamishankkeen koordinaattorin Maarit Tiittasen toimistolla. Hän haluaa kertoa tarinansa mieluiten täällä, neutraalilla maaperällä.

Taw Nying kasvoi ilman vanhempiaan ja hänet värvättiin teini-ikäisenä lapsisotilaaksi. Kouluun hän ei ole päässyt, eikä osaa vieläkään lukea tai kirjoittaa.

Suomeen tultuaan perheen piti opetella alusta kaikki. Se, miten sähköt ja suihku toimivat. Ja miten liedellä laitetaan ruokaa.

– Pakolaisleirillä haimme metsästä puita ja laitoimme ruuan nuotiolla, Taw Nying kertoo.

Kaupasta perhe osti vahingossa omenamehua, kun tarvitsi öljyä, ja koiranmakkaraa syötäväksi.

Nyt molemmat vanhemmat ovat siis töissä: Taw Nyingillä on vakituinen työpaikka muovialan yrityksessä.

Kyi Kyi Kying ja esikoinen Eh Ler Belh, 23, valmistuivat keväällä kodinhuoltajiksi.

Lay Kler, 18, opiskelee Sastamalassa ammattikoulussa ja pelaa puolustajana Laitumen Pallossa. Clay Nay Lan,15, pitää koulussa eniten liikunnasta. Kuopus Eh Tea Lea, 11, vastaa nykyisin suomeksi vanhemmilleen ja sisaruksilleen, jotka puhuvat vielä keskenään äidinkieltään karenia.

Pankinjohtajakin itki

Ensin kielitaito, sitten ammatti ja lopuksi töihin. Sellainen on Punkalaitumen kotouttamismalli yksinkertaistettuna. Se ei kuulosta rakettitieteeltä, mutta Punkalaitumen saavutuksia tullaan katsomaan kaukaa.

Aiemmin viikolla arkkutehtaalla kiersivät toimittajat tekemässä juttua Norjaan. Tänä iltana Maarit Tiittaselle saapuu vieraaksi portugalilainen kollega.

Tulijoista kymmenellä on ammatti, yhdeksällä palkallinen työpaikka ja joillakin jokin muu työllistävä toimenpide. 17:llä on Suomen kansalaisuus, ja 3–4 perhettä mukaan luettuna Taw Nyingin ja Kyi Kyi Kyingin perhe pärjää ilman toimeentulo- ja asumistukea.

Pakolaisten ja turvapaikan saaneiden kotouttaminen on yksin Tiittasen työ. Virallisesti hänen työnkuvansa on ”kokonaisvaltainen kotouttaminen”, kuten lukee hankesuunnitelmassa, jolla työhön on saatu rahoitus. Omien sanojensa mukaan hän on äiti, isä, pappi, putkimies ja gynekologi.

Kyi Kyi Kying ei edelleenkään osaa lukea eikä kirjoittaa. Oman nimensä hän opetteli kirjoittamaan Suomessa Kelan lomakkeita varten.

Hän auttaa Kelan papereiden täyttämisessä ja tulee tarvittaessa mukaan lääkäriin. Hän sai ”kiristämällä ja painostamalla” kuntaan kielikoulutuksen, jotta saapujien ei tarvitse käydä päivittäin toisella paikkakunnalla.

Tiittaselle työnantajat soittavat, kun kaipaavat poimijoita marjatilalleen, kausityöntekijöitä tehtaalle tai apua kunnan ruokapalveluun. Hän patistaa maahanmuuttajat kouluun ja töihin – vaikka sitten viemällä heidät töihin omalla autollaan.

– Syyrialaisperheiden äidit sanoivat, että he hoitavat kodin ja lapset ja vain isät käyvät töissä. Selitin, että Suomessa kaikki tekevät kaikkea. Vähän aikaa me vängättiin ja sitten he sanoivat joo. Nyt yksi syyrialainen äiti on päiväkodissa työharjoittelussa ja toinen suuntautuu varmaan ruokapuolelle opiskeluiden jälkeen, Tiittanen kertoo.

Hänen ansiotaan on sekin, että Kyi Kyi Kying ja Taw Nying saivat oman kodin.

Kuusihenkinen perhe asui pitkään kalliisti vuokralla. Tiittanen ja Taw Nyingin työnantaja, Vanttilan Muovin yrittäjä Vesa Mikkonen alkoivat miettiä perheelle parempaa vaihtoehtoa. Kunnan keskustasta löytyikin vaatimaton rintamamiestalo: kaksi huonetta, keittiö ja ulkorakennus. Mikkonen takasi talolainan ja Tiittanenkin oli mukana kaupantekijäisissä. Siellä pankinjohtajakin itki.

– Oli hienoa olla todistamassa tilannetta, kun tiesi, millaisista lähtökohdista perhe tuli, Tiittanen muistelee.

Taw Nying nousee nojatuolista, kättelee napakalla puristuksella ja lähtee. Töissä on tänään iltavuoro.

Matka vanhaan kotimaahan?

Matala rakennus keltaisen rintamamiestalon pihalla on Eh Ler Belhin ja Lay Klerin valtakunta. Sen ikkunaan on vedetty ristiin rastiin pihavalojen piuhaa.

Sisällä nuorilla aikuisilla on pieni olohuone, jonka yksi nurkka on täynnä äidin työpaikalta saatuja silkkikukkia. Niiden keskellä on kaksi Suomen lippua ja sinipunavalkoinen raitalippu, jonka yläkulmassa nousee aurinko. Se on perheen oman heimon, Karenin lippu. Ensi vuodeksi perhe suunnittelee matkaa vanhaan kotimaahansa.

Eh Ler Belh opiskelee parhaillaan kunnantalolla oppisopimuksella laitoshuoltajaksi.

– Haluan joskus ihan oman kotitalon ja vakityön – minkä tahansa työn. Ja rauhaa elämään, hän lisää.

Äiti ja Eh Tea Lea tulevat ämpärin kanssa ulkorakennuksen ovesta sisään. Lay Klerillä on koko perheen suurin huone, joten sinne on sijoitettu arkkupakastin ja pyykinkuivaustelineet – sekä lintujen ruuat. Pihan linnuille tarkoitetut siemenet aiheuttavat kiistaa äidin ja pojan välillä.

– Lay Kler ei mielestään voi siivota, jos linnunruuat ovat huoneessa, Kyi Kyi Kying nauraa.

Hän täyttää ämpärin auringonkukansiemenillä. Etupihalla suurten omenapuiden alla hän täyttää Eh Tea Lean kanssa kaksi lintulautaa piripintaan.

Töiden junailu käy helposti

Iltapäivä on aurinkoinen, mutta aamun usva ei ehdi hälvetä ennen iltaa. Tie vie ensin kirkon ohi ja sitten kymmenisen kilometriä peltojen reunaa.

Tätä matkaa perheen isä Taw Nying ajoi aluksi polkupyörällä, myös yövuorojen päätteeksi, pimeällä ja lumipyryssä. Pyöräilemään piti opetella juuri työmatkaa varten.

Kolme vuotta sitten töissä käynti helpottui, kun Taw Nying sai ajokortin ja osti auton. Nyt vihreänharmaa Renault seisoo parkkeerattuna tehdashallin pihalla. Sisällä vastaan juoksee saksanpaimenkoira ämpärin kansi suussaan. Ilmassa on muovin katku, ja radio pauhaa koneiden hurinaa kovempana.

Taw Nying tervehtii tehtaan perältä. Edessään hänellä on valkoisia ämpäreitä, joihin hän kiinnittää kahvoja. Tämä on Taw Nyingin pääasiallista työtä Vanttilan Muovissa.

Ensimmäisen kerran hän tuli tehtaaseen työharjoitteluun nelisen vuotta sitten.

– Totesimme, että siinä on niin hyvä työntekijä, että haluamme hänet töihin heti. Muualta tulleet ovat todella motivoituneita, sanoo Vanttilan Muovin yrittäjä Vesa Mikkonen.

Hänestä olisi tärkeää, että yritykset ja maahanmuuttajat pääsisivät aluksi testaamaan yhteistyönsä sujumista.

– Meni aikansa, että Taw Nying oppi työhön. Minulle ja perheelleni hänen työllistämisensä antaa hyvän olon: saamme auttaa ja nähdä, miten perhe kotoutuu paremmin ja paremmin.

Mikkosen mukaan Punkalaitumella esiintyy välillä rasismia: huutelua, autojen renkaiden puhkomista ja fyysisiäkin yhteenottoja nuorten kesken. Syypäitä ovat Mikkosen mukaan pääosin nuoret ja syrjäytyneet.

Sinipunavalkoinen lippu on Myanmarissa sijaitsevan Karenin osavaltion lippu. Ensi vuonna perhe toivoo voivansa matkustaa oman heimonsa alueelle, jota lapset eivät ole koskaan nähneet.

– Tämän on sen verran pieni paikka, ettei kukaan kehtaa olla kovin julkisesti rasisti. Kun kuulen rasismista, puutun siihen, mihin pystyn, Mikkonen sanoo.

Pienellä paikkakunnalla on etunsa. Kun kaikki tuntevat kaikki, tulijat eivät voi jättäytyä omiin nurkkiinsa. Töidenkin junailu käy helposti, kertoi jo aiemmin Maarit Tiittanen. Samaa todistaa Mikkonen.

– Meillä on Maaritin kanssa suullinen sopimus, ettemme ota työharjoitteluun ulkopaikkakuntalaisia, jos Maaritilla on joku tulija.

Huoli lapsista helpotti

Kello lähestyy kuutta, ja Taw Nying leikkii Miskaksi esitellyn koiran kanssa pyörittämällä ämpärin kantta jalkojensa ympäri. Pian muiden on aika lähteä, ja Taw Nying jää yksin töihin ruiskupuristuskoneiden, liukuripinojen ja muovikorien keskelle.

Iltavuoron jälkeen perheellä koittaa vapaa viikonloppu täynnä tavallisia asioita. Vanhemmat ajavat ruokaostoksille naapurikaupunkiin Huittisiin, ja Eh Ler Belh pyytää muita myanmarilaistyttöjä luokseen katsomaan elokuvia. Lay Kler lähtee Poriin pelaamaan jalkapalloa.

Pakolaisleirillä Kyi Kyi Kyingiä kalvoi jatkuva huoli, jos lapset eivät olleet näköpiirissä. Esikoinen piti jo aivan pienenä jättää vedenhakureissun ajaksi yksin, vaikka pikkutyttöjä saatettiin äidin mukaan surmata korvakorujen vuoksi.

Parasta uudessa kotimaassa onkin Kyi Kyi Kyingin mielestä se, että se tarjoaa lapsille turvallisemman ja helpomman elämän kuin hänellä on ollut.

– Suomeen tultuani päästin turvallisin mielin lapset päiväkotiin ja kouluun. Heistä pidetään siellä parempaa huolta kuin mihin itse pystyn: siellä on hyvää ruokaa ja hyviä leluja.

Palkittu ja yksinkertainen

Palkittu Punkalaitumen kotouttamismalli on rakennettu kahden, pääosin EU-rahoitteisen hankkeen aikana. Rahoitus tulee Maaseudun kehittämisrahaston kautta. Pieni osa kerätään myös yksityisiltä yrityksiltä, kunnalta ja talkoilla. Parhaillaan käynnissä oleva hanke päättyy toukokuussa.

– Työnantajani on sanonut, että sen jälkeen haetaan rahoitusta uudelle hankkeelle. Ikävä kyllä toimintaa pitää jatkaa hankerahoituksella, sillä kunnalla ei ole tällaiseen rahaa, sanoo hanketyöntekijä Maarit Tiittanen.

Kiinnostus Punkalaitumen malliin on ollut valtavaa. Aluksi mallia piti levittää neljälle paikkakunnalle Suomessa, mutta nyt kiinnostusta on ympäri Eurooppaa ja kauempaakin. Malliin ovat käyneet tutustumassa jopa australialaiset, ja kiinnostusta on ollut Japanissa ja Afrikan maissakin.

Miten näin yksinkertaisesta asiasta voi tehdä niin ison numeron?

– Ihmettelin alkuun, miten näin yksinkertaisesta asiasta voi tehdä niin ison numeron. Tämä on kuin kasvattaisi lasta uuteen maailmaan.

Raha on Tiittasen mukaan avain siihen, että kotouttaminen onnistuu.

– Pitää palkata ihminen tekemään sitä työtä. Ei voi olettaa, että tulijat selviävät itse menemällä luukulta luukulle. Tämä vaatii myös äärettömästi työtä: ilmaiseksi ei tule mitään.