Yksin Suomeen tulleelle turvapaikanhakijalle kummiäidin tuki on tärkeä – hän lohduttaa Javadia, kun Kabulissa räjähtelee
Jos Kabulissa räjähtelee ja Javad ei saa huoleltaan nukuttua, Anna soittaa hänelle ja lohduttaa. Kummiäitinä hän auttaa poikaa kääntämään katseen kohti tulevaisuutta.
”Minulla oli taas perhe!”
Näin kummipoika Javad kuvaa tilannetta.
Kauniaisissa asuva Javad, 19, suorittaa Itäkeskuksen aikuislukiossa peruskoulun oppimäärää. Hän harrastaa teatteria Ryhmisnuorissa sekä uimista.
”Elämäni pahin hetki oli, kun jouduin jättämään perheeni Afganistaniin. Olin 16, ja vuosi oli 2015. En tiedä, missä kuussa saavuin Suomeen, mutta muistan, että satoi ja oli kylmää.
Tutustuin Annaan maaliskuussa 2017. Se oli parasta, mitä minulle oli sattunut pitkään, pitkään aikaan. Asuin siihen aikaan alaikäisten vastaanottoyksikössä, eikä minulla ollut vielä oleskelulupaa. En voinut hyvin vastaanottokeskuksessa: tunsin itseni yksinäiseksi ja masentuneeksi. Mietin omaa perhettäni ja tulevaisuuttani.
Oli unohtumaton ilta, kun sain ensimmäisen kerran tavata koko Annan perheen. Minulla oli taas perhe! Olin ollut siinä vaiheessa erossa äidistä ja sisaruksistani 2,5 vuotta.
Juttelimme, pelasimme pöytälätkää, söimme hyvää suomalaista ruokaa ja kerroin vähän omasta matkastani Suomeen.
Olen onnekas, sillä sain tutustua Annan perheen lisäksi vielä toiseenkin suomalaiseen perheeseen, joka otti minut kotimajoitukseen.
Nykyään minulla onkin kolme perhettä: yksi afganistanilainen ja kaksi suomalaista. Olen kiitollinen, että suomalaiset perheeni auttavat minua kaikessa.
”Anna on erinomainen äiti”
Jos huomaan, että mielialani laskee, yritän hakeutua ihmisten pariin ja saada uusia ystäviä. Vaikka huolehdin jatkuvasti äidin ja sisarusten selviämisestä, yritän opiskella niin ahkerasti kuin mahdollista.
Stressaannun silti välillä tosi paljon – vaikka, kun joku kavereista saa negatiivisen päätöksen Migristä tai kun kuulen huonoja uutisia kotimaasta.
Jos kummiäiti huomaa mediassa järkyttävän uutisen Afganistanista, hän yrittää aina heti soittaa minulle ja lohduttaa minua. Hänen henkinen tukensa on tosi tärkeää. Anna on hyvä ja sydämellinen nainen sekä erinomainen äiti. Hän katsoo kaikkia ihmisiä samalla tavalla huolimatta rodusta ja ihonväristä.
Olen huomannut, että jotkut ihmiset Suomessa eivät pidä maahanmuuttajista, mutta kummiäidilläni sydän on paikallaan.
Anna on auttanut minua löytämään oman suunnan elämässä. Hänen avustamanaan hain uuteen kouluun ja sain jatkaa opiskelua. Jos kukaan ei olisi näyttänyt tietä, olisin jäänyt jumiin ja masentunut.
”Haluan poliitikoksi ja auttaa ihmisiä”
Minulle pidettiin isot 19-vuotisjuhlat. Ne olivat elämäni ensimmäiset synttärit. Molemmat suomalaisperheeni olivat paikalla, samoin ystävät. Yhteensä meitä oli 30 henkeä. Tein kaikille ruokaa, ja Anna teki minulle ison, kauniin synttärikakun. Se oli mahtava ilta! Kaikille jäi sieltä hyviä muistoja.
Haluaisin opiskella peruskoulun jälkeen sähköasentajaksi ja mennä sen jälkeen töihin. Haaveilen myös, että pääsisin jossain vaiheessa yliopistoon, jossa haluaisin opiskella kansainvälistä politiikkaa.
Nykymaailma on vielä täynnä asioita, joissa kaikkien ihmisten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät toteudu. Haluan poliitikoksi ja auttaa ihmisiä.”
”Javad oli ensin vieraskorea”
Näin kummiäiti Anna kuvaa tilannetta.
”Olin seurannut pitkään uutisia yksin maahan tulleista alaikäisistä turvapaikanhakijoista. Yhtenä iltana havahduin. Olen viiden lapsen äiti. Jos joku minun lapsistani olisi yksin maailmalla, toivoisin, että hänellä olisi ihmisiä ympärillään.
Lähdin mukaan Helsingin Diakonissalaitoksenkummiperhetoimintaan.
Javad istui heti meidän porukkaan. Ensin hän oli tietenkin vieraskorea ja auttoi minua keittiössä, mutta otti vähitellen saman roolin kuin talon omat nuoret. Olin tavattoman iloinen, kun löysin ensimmäisen kerran pojat olohuoneen sohvalta kännyköiden kanssa ja jouduin patistelemaan heitä kattamaan pöytää. Otin sen merkkinä kotiutumisesta.
Valmennuksessa oli neuvottu, että emme kyselisi nuorelta hänen taustastaan, koska se voi aiheuttaa ahdistusta, mutta Javad halusi heti ensimmäisellä käynnillään näyttää kartalta reitin, jota pitkin hän oli tullut Suomeen. ”Täältä minä tulin!” hän sanoi ja veti viivaa karttakirjaan. Se oli ollut iso matka pienelle pojalle.
Espoolainen tuotepäällikkö Anna Sahinoja, 51, harrastaa lukemista ja kansalaistoimintaa. Hänen perheeseensä kuuluvat aviomies Jari ja 5 lasta: 14-vuotias tytär, 19-vuotias poika, 22-vuotias tytär, 27-vuotias poika ja 29-vuotias tytär. Lapsista kaksi nuorinta asuu kotona.
”Miten raskasta äidille on lähettää poikansa pakomatkalle”
Haluan, että meillä Javad saa olla kuin kotonaan. Se tarkoittaa sitä, että välillä saa olla ihan hiljaakin. Kun istutaan syömään, sitten jutellaan. Javadin intohimo on maailmanpolitiikka. Se on myös Santtu-poikani lempiaiheita.
Alussa Javadin oli vaikea kirjoittaa suomea ja tekstareita, vaikka puhuminen sujui. Onneksi pystyimme lähettämään kuvaviestejä. Tuntui hyvältä, kun Javad alkoi laittaa minulle otoksia arjestaan. Jokainen tarvitsee jonkun, jolle voi jakaa omaa elämäänsä.
Nykyään Javad on hyvä suomessa ja meille on kehittynyt viestirutiini. Kysyn joka ilta tekstarilla: ”Oliko sulla hyvä päivä?” ja aamuisin laitan viestin: ”Hyvää huomenta! Mitä kuuluu?” Usein Javad vastaa vain nopeasti, että kaikki on hyvin, mutta jos hänellä on enemmän kerrottavaa, hän soittaa.
Javad on uskomattoman luottavainen ottaen huomioon, millaisten huolten kanssa hän elää. Kaikesta näkee, että hänellä on ollut hyvä ja rakastava lapsuus. Sitten talebanit veivät isän. Mietin usein, miten raskasta äidille on ollut lähettää poikansa pakomatkalle.
”Emme puhu pakkopalautuksista”
Kummin taipaleelleni on mahtunut monia tiukkoja hetkiä.
En koskaan itke Javadin nähden, sillä en halua antaa hänelle lisää murhetta, mutta välillä olen ulvonut ääneen epäreiluuden tunnetta. Javad sai vasta kesällä oleskeluluvan. Sitä ennen elimme stressaavassa välitilassa, kun valitusprosessi oli kesken.
Kummina oleminen on järkyttänyt kuvaani kotimaastani. Olen pettynyt Suomen valtioon. Luulin, että asun oikeusvaltiossa, mutta Suomi jättää täysin yksin ne nuoret, joilla on kielteinen turvapaikkapäätös ja jotka täyttävät 18.
Ilman vapaaehtoisia Javadilla ei olisi ollut ketään, jolta kysyä apua. Vastaanottokeskuksissa on tälläkin hetkellä heitteillä pieniä poikia, joilla ei ole mitään tukea.
Yritämme pitää mieheni kanssa yllä hyvää virettä, kun Javad on meillä. Emme jauha huonoista uutisista, vaan teemme kivoja asioita ja juttelemme mukavista asioista. Pyrimme pitämään stressin alhaalla, emmekä puhu pakkopalautuksista.
Javad on motivoitunut opiskelija, mutta tarvitsee apua läksyjen kanssa – peruskoulu käydään niin vauhdilla läpi aikuislukiossa. Santtu auttaa häntä matikan kanssa.
On iltoja, jolloin Javad ottaa haltuunsa Annan keittiön ja loihtii kummiperheelleen afgaaniherkkuja, kuten mantuja, lammastäytteisiä nyyttejä. ”Javad on loistava kokki”, Anna kehuu.
”Ei saa juuttua maahanmuuttajarooliin”
Kun otimme keväällä perhekuvan, oli itsestään selvää, että Javad oli mukana. Minulla on nyt kuusi lasta ja olen hyvin ylpeä heistä kaikista. Erityisen ylpeä olin Javadista huhtikuussa, kun menimme katsomaan 2081 – Isoveli valvoo -näytelmän ensi-iltaa Ryhmäteatteriin. Kaverini kiusoitteli minua: ”Mahdutko ovestakaan, kun olet niin pollea!”
Puolessatoista vuodessa pienestä ujosta pipopäästä on kasvanut upea 19-vuotias nuorimies. On ollut hienoa seurata hänen intoaan ottaa elämä haltuun.
Javad on kuin kuka tahansa nuori, joka haaveilee oman alan löytymisestä ja muista tavallisista asioista. Tuemme häntä siinä.
On tärkeää, ettei juututa maahanmuuttajarooliin. Vaikka joskus olisi tullut maahan, eihän se tarkoita, että ikuisesti on pakolainen. Javadilla on oikeus siirtyä eteenpäin.
Kummipoikani elämässä on alkamassa uusi vaihe, sillä hän on muuttamassa omilleen. Kummia tarvitaan avuksi vaikkapa sähkösopimuksen tekoon ja pankkiasioiden opetteluun. Olemme puhuneet myös budjetista ja kodinhoidosta.
Omien lasten kanssa näitä taitoja harjoitellaan pitkin matkaa, mutta Javadin kohdalla kaikki on käyty pikakelauksella.
Olin eilen kaverina, kun haimme avaimet uuteen kotiin. Javad oli niin ylpeä esitellessään paikkoja. Vaikka kummipoikani itsenäistyy, meidän yhteisissä rutiineissamme ei muutu mikään. Saamme Javadin meille syömään ja istumaan iltaa niin kuin ennenkin.
Lue myös: Voiko tänne kotiutua?
Kuvat: Raisa Kyllikki Ranta
Juttu julkaistu Lapsen Maailman numerossa 1/2019.
Kommentit (0)